Novelli: Trauma

Trauma


Prologi
Hiljaisuus, joka tunkeutuu hämärään huoneeseen.
Musiikilla suljetaan todellisuus kauemmas.
Hän makaa raajat raskaina vasten vartaloa vuoteellaan, kuulokkeet korvillaan. Katse kohdistettuna tyhjyyteen, tämä huone on jo nähty. Sairaalan sänky, valkeat lakanat. Lepositeet pakottavat pysymään aloillaan, rauhassa. Taisteleminen ei auta. Täällä ne sanovat, "Älä pelkää, autamme sinua. Olet turvassa." Hän sulkee silmänsä, kasvoillansa hymy, joka on mahdoton tulkita oikein. Ette te minua täällä voi auttaa. Minä en jää tänne.


Aurinko paistoi sälekaihtimien välistä pojan silmiin. Hän venytteli vuoteellaan, sen mitä siteet antoivat periksi. Oli inhottavaa nukkua koko yö kahlittuna, voimatta kääntää kylkeään. Ikkunan takana luonto heräsi jälleen uuteen päivään, mutta poika olisi halunnut jatkaa uniaan. Uni oli autas lahja, vei hetkeksi pois, antaen lepotauon järjettömältä ajatusmaailmalta, joka oli vääjäämättä tuhoamassa Samia.
 Siksi hän olikin täällä, lukittuna huoneeseen, jonne ulkomaailma ulottui vain vierailuaikoina.

 Ovelta kuului rapinaa, kun avainta sovitettiin lukkoon, sitten lupaava naksahdus. Ehkä hän viimein pääsisi pois. Pettymyksekseen Sam joutui huomaamaan, että tulija oli hänen hoitajansa, lääkkeiden kanssa, kuten jokaisena kahtenakymmenenä tätä aamua edeltäneenäkin.
 Sam käänsi katseensa pois. Ei mitään uutta. Hoitaja tuli hänen vierelleen, puheli ystävälliseen tapaansa, päästi hänet vapaaksi siteistä.
 ”Nukuitko hyvin?”, hoitaja kysyi ja yritti kuulostaa pirteältä ja iloiselta, kuin olisi toivonut että pirteys ja iloisuus olisivat tarttuneet Samiinkin. Hän mumisi hoitajalle vastauksen, jonka saattoi tulkita kielteiseksi tai myönteiseksi, odotustensa mukaan.
 ”Tuon aamupalan, mutta lääkäri tulee ensin käymään luonasi.”, hoitaja sanoi ja käveli pois Samin vuoteen viereltä, päästämään auringon huoneeseen.

Pieni uteliaisuus ja muutoksen mahdollisuuden kipinä heräsi Samin mielessä. Lääkärin tulo tiesi aina muutosta – joko lääkityksessä tai hoitosuunnitelmassa. Mutta liikoja ei pitänyt koskaan toivoa, jotta ei joutuisi pettymään, tukahduttamaan pienintäkin toivon liekkiä.
Sam nousi seisovilleen vuoteensa vierelle. Huone pyöri hänen silmissään, silmissä vilisti mustia pisteitä ja hänen oli otettava tukea yöpöydästään. Hoitaja ei onneksi huomannut mitään.

 Huoneen ovi kävi jälleen. Tällä kertaa tulija oli lääkäri, nuorehko nainen, jonka kasvoilla oli aina varattuna hyväntahtoinen hymy niille, jotka kaipasivat piristystä. Toki hän psykiatrina huolehti osaston potilaista myös ihan oikeilla lääkkeillä ja laati useimmiten toimivia hoitosuunnitelmia, mutta hymy oli hänen tavaramerkkinsä. Sam uhrasi jälleen yhden ajatuksen sille, miten joku jaksoi kuunnella toinen toistaan surkeammassa kunnossa olevien potilaiden tarinaa. Miten joku jaksoi toistella elämänhalunsa menettäneille kerta toisensa jälkeen, että kyllä kaikki vielä kääntyisi paremmaksi.
Lääkäri käveli Samin vuoteen luo, jolle Sam oli istuutunut huimauksen pakottamana, ja istui hänen viereensä, toivottaen hyvää huomenta.
”Miten voit?”, lääkäri kysyi selaten samalla potilaskansiota. ”Vieläkö olet kokenut harhoja?"
Sam harkitsi tarkkaan, mitä vastaisi. Hän halusi todella pois täältä. Oli naurettavaa, ettei miltein täysikasvuinen mies pärjännyt oman mielensä, muistojensa, kanssa. Saatuaan vastauksen muotoiltua suurin piirtein, Sam kääntyi katsomaan lääkäriin ja sanoi: ”Ihan hyvin. Sain nukuttua kunnolla, se teki hyvää. Ei, en ole nähnyt tai kuullut harhoja pitkään aikaan. Ne ovat lähestulkoon hävinneet ja eivät enää ole läheskään niin voimakkaita kuin ennen. Olen oppinut tunnistamaan, mikä on todellista ja mikä ei.” Sam hymyili varovasti lääkärille. Kyllä, kyllä, hyvää minulle kuuluu. Päästäisit vain pois täältä niin kaikki olisi taas hyvin.

”No niin, hyvä, vaikutatkin pirteämmältä.”, lääkäri sanoi ja hymyili. Hän piteli kädessään jonkinlaista kaavaketta ja huomasi Samin vilkuilevan mitä paperissa mahdollisesti luki. ”Tässä on päätös pakkohoitojaksosi lopettamisesta. Olemme hoitotiimisi kanssa tulleet siihen tulokseen, että vointisi on kuluneiden kolmen viikon aikana kohentunut niin paljon, että voit tästä eteenpäin jatkaa päiväpotilaana. Pidäthän kuitenkin mielessäsi, että taustoistasi johtuen otamme sinut takaisin kokopäiväiseksi, mikäli psykoosioireet tulevat takaisin tai voinnissasi tapahtuu jotakin muita muutoksia huonompaan suuntaan.” Lääkäri lopetti puheensa ja ojensi paperin kynän kera Samille allekirjoitettavaksi. Sam katsoi paperia epäuskoisena. Kaikkea se, mitä paperissa luki, oli juuri saanut käsittämättömän suuren merkityksen.
Miettien, oliko ratkaisu kuitenkaan paras mahdollinen, Sam laski kynän kärjen paperille ja kirjoitti nimensä viivalle.
 ”Noin. Tämä on nyt tällä selvä, voit alkaa pakata tavaroitasi. Soitammeko jonkun hakemaan sinut? Nähdäänhän me huomenna. Voi hyvin!” Lääkäri puhui aivan liikaa ja aivan liian iloisesti, Sam ajatteli. Kaikki meni liian nopeasti, hän ei ehtinyt juurikaan reagoida lääkärin nopeaan halaukseen. Aina nainen oli halaamassa potilaitaan. Kuin se olisi muka parantanut. Sitten tämä olikin jo menossa pois huoneesta, kohti uutta potilasta ja uusia ratkaisemattomia ongelmia. Yksi suoritettu, lukemattomia jäljellä.


Hoitaja oli edelleen huoneessa, järjesteli levällään olevia lehtiä ja kirjoja, kun Sam alkoi keräillä tavaroitaan punamustaan laukkuunsa. Hänellä oli epätodellinen olo. Tuntui, kuin hän olisi vasta tullut osastolle, vailla aikomustakaan jäädä sinne. Eihän hänellä ollut mitään hätään, kunhan kukaan ei sotkisi asioita enempää. Kyllä hän pärjäisi. Tästä kaikesta oli jo kolme viikkoa, mutta aika tuntui muutamalta päivältä. Sam avasi yöpöydän laatikon, otti sieltä levynsä ja kuluneen, mustakantisen vihkon. Vihko oli henkireikä, mieleen tulvivien laulunsanojen ja sekavien ajatusten, lauseiden, kaatopaikka, josta ei jälkikäteen tahtonut ottaa tolkkua. Viimeksi hän oli kirjoittanut ennen osastolle joutumistaan. Sam harkitsi, uskaltaisiko lukea nopeasti läpi, mitä oli kirjoittanut. Ennen kuin hän ehti ajatella loppuun, sormet olivat jo kääntäneet sotkuiset sivut esille. Käsialasta ei olisi saanut selvää, ellei olisi sillä samalla hetkellä muistanut, mitä oli kirjoittanut. Muisto oli niin voimakas, että se veti Samin mukaansa, vieden kauas auringonvalossa kylpevästä huoneesta, kauas turvasta. Tunne kietoi otteeseensa, puristi rintaa ja kurkkua, sai käsivarret kihelmöimään. Ei taas.

Aurinko on painunut horisontin taa, jättäen jälkeensä syvän sinertävän hämärän. Taivaanranta loimuaa kuin olisi tulessa. Iltarusko pakenee metsän taa.
Sam istuu kotitalonsa portailla, nojaten käsiinsä, puristaen betonista askelmaa rystyset valkoisina. Se on viileä ja karhea, kova ja lohduton tuki. Mutta jostain on pidettävä kiinni, jottei putoa. Alemmalla portaalla lojuu kulunut vihko ja kynä, odottamassa että Sam olisi kirjoittanut jotain. Vaan tälle hän ei löytänyt sanoja.

Sam tärisee kauttaaltaan. Hengitys ei kulje tasaisesti. Joku saattaisi luulla, että hän itkee. Mutta ei, siitä ei ole kysymys. Samia värisyttävä voima on jotain paljon pahempaa. Eikä hän tiedä, kuinka kauan pystyy taistelemaan sitä vastaan. Kaiken tämän laukaisi jälleen muistikuva, jonka hän oli painanut alitajuntansa syvyyksiin. Ranteissa tykytti.

Kasvoja, ääniä. Sam on yksin, istuu käytävällä. Yksin ihmisjoukossa. Hahmot ympärillä eivät kiinnitä häneen huomiota, hänestä on tullut osa seinää, näkymätön. Parempi niin, ei Sam niiden seurasta välittäisikään. Ainahan hän on ollut yksinään koulussa.

Täysin vailla varoitusta yksi heistä istuu suureleisesti Samin viereen. Sam ei käännä katsettaan.
”Hei mites menee?”, poika sanoo ja tönäisee muka leikillään Samia olkapäähän. Sam tietää tämän leikin säännöt. Parempi vain olla hiljaa. Olla reagoimatta. Tämän pelin voi vain hävitä.
”Mikset sä ikinä sano mitään? Osaatsä puhuakkaan enää?”, poika kysyy, ääntää korottaen, kuin varmistaisi että Sam varmasti kuulisi. Muut kerääntyvät ympärille, hieman lähemmäs, joku nauraa. Sam istuu hiljaa edelleen, ei suostu nostamaan katsettaan. Ei suostu alistumaan.
”No oot sinäkin yks vitun kehari, kun et ees asialliseen kysymykseen vastaa! Voisit painuu muualle siitä.”, poika sanoo, painottaen jokaista sanaa. Lisää naurua. Samin on paha olla. Tilanne on kaikin puolin epämiellyttävä, mutta hän ei tiedä kuinka paeta. Jos hän uskaltaisi, hän sanoisi vastaan. Sanoisi kaiken sen, mitä vuosien mittaan on tehnyt mieli sanoa. Mutta se ei ole sallittua. Heille ei sanota vastaan. 
Yllättäen poika tarttuu Samia ranteesta. Sam kavahtaa kosketusta, kavahtaa kipua. Ja heidän naamastaan voi lukea, ettei Sam pystynyt peittämään tunnettaan. Se oli viimeinen virhe, minkä tehdä saattoi.
Ympärillä nauretaan lisää. Joku toinen ottaa Samin toisesta kädestä kiinni, liian kovakouraisesti. Ei välitä, vaikka koskisi. Sam ei ole enää tilanteen tasalla. Pelko kiristää otettaan, kylmää selkäpiitä ja saa kämmenet hikoamaan. Ei taas, ei, mitä tahansa muuta.
”Sä taidat haluta lisää, vai?”, poika kysyy, ivallisella äänellä, kasvot liian lähellä Samin kasvoja. Ote ranteesta kiristyy, ne kiskovat hänet ylös. Horjuvia askelia, ne nauravat. Pakottavat kävelemään. Samilla ei ole enää voimaa vastustaa. Pelko on vienyt kaiken. Joku avaa oven, sytyttää valot. Sam tuupataan istumaan , ne pitelevät kahta puolen kiinni. Ei pakotietä. Peilistä Sam näkee vilaukset lakananvalkeista kasvoistaan. Tekisi mieli huutaa, riuhtoa, potkia, mitä vain. Mutta ei saa. Huuto takertuu kurkkuun tukahdettuna. Vähemmän sattuu, kun on paikallaan. Joku avaa oven, lähteäkseen. ”Sä oot hullu. Mä en tommosta jää todistamaan. Mieti jos joku näkee jäljet?”, se sanoo. Poika kääntyy katsomaan puhujaa. ”Tää kerjäs tätä.” 
Sam sulkee silmästä, yrittää pysyä tajuissaan. Kohta se on ohi.


Kirkkaita valoja, liikaa hälinää. Sam yrittää nousta ylös, mutta joku painaa olkapäästä, estää kohottautumasta. Joku yrittää puhua Samille, mutta puheesta ei saa selvää. Kaakelilattia on kylmä, mutta Sam ei tunne sitä.  Kaikki ympärillä on ihan sekaisin. ”Mitä siellä tapahtuu?”, joku kysyy. ”Täällä ei ole mitään nähtävää! Kaikki tunneille siitä, menkää jo!”,  joku opettajista komentaa uteliaita oppilaita. ”Mitä sinä oikein olet tehnyt..”, kysyy Samin ylle kumartunut hahmo, pudistaen päätään. Sitten kaikki on yllättäen liiankin selvää. Kirkas valo, jolla ensihoitaja tarkistaa Samin pupillit. Kylmä kaakelilattia, jolle hän on lyyhistynyt. Käsivarsi, jota polttelee, on sidottu. Ja Sam muistaa kivun. Hän huutaa.


”Rauhoituhan, ei ole mitään hätää! Sinä olet turvassa.”, hoitaja oli polvistuneena lattialle Samin viereen. Sam vapisi, puristi käsivarttaan. Kaikki oli epäselvää sumua, mikään ei tuntunut todelliselta, muistot sekoittuivat toisiinsa ja repivät häntä kappaleiksi.
”Sam! Kuuntele! Olet huoneessasi. Rauhoitu.”, hoitaja puhui vakaalla, rauhallisella äänellä ja irrotti varovasti Samin sormet käsivarren ympäriltä. Pikkuhiljaa ympäröivä tila sai muodon ja Sam huomasi olevansa taas tutussa ja turvallisessa huoneessaan.
”Minä..” Muuta hän ei saanut sanottua. Ääni oli vieras ja pelästynyt, ei kuulostanut lainkaan omalta.
”Ole ihan rauhassa.”, hoitaja sanoi jälleen, auttaen Samin istumaan. Sam laski katseensa kämmeniinsä, yritti saada vapinan loppumaan. Nostamatta katsettaan hän sanoi hoitajalleen, niin hiljaa että tuskin kuuli: ”Minä muistin sen taas..”
”Niin arvelinkin. Tuon sinulle lasin vettä ja rauhoittavaa. Sinun on paras levätä. Tiedäthän, että minun on kerrottava tästä lääkärille? Vaikuttaa siltä, että on arvioitava uudelleen, voiko sinut päästää päiväpotilaaksi.” Hoitaja laski kätensä Samin olkapäälle, kuin rohkaistakseen, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. 
Hoitaja poistui huoneesta jättäen jälkeensä hiljaisuuden. Sam istui yhä lattialla, nojaten yöpöytäänsä. Hän painoi kasvot kämmeniinsä, veti syvään henkeä. Vapina antoi hiljalleen periksi ja Sam huomasi vihkonsa lattialla. Hän poimi sen käsiinsä ja käänsi esiin sen mitä oli viimeiseksi kirjoittanut. Sotkuinen käsiala ja sekavia lauseita, joista ei meinannut saada selvää. Vaan ei tarvinnutkaan. Viimeinen sana kertoi riittävästi. 
Sattuu.
Sam tarttui kynään ja kirjoitti vihkon alalaitaan: Älä muista enää ikinä. Jos muistat, älä pelkää muistoa. 
Hoitajan sanat huolettivat Samia. Mitä nyt tapahtuisi? Mitä lääkäri sanoisi? Mitä jos Sam ei pääsisikään pois osastolta? Kaikki oli yhtä suurta sekamelskaa, josta yksittäisen, selkeän lauseen poimiminen tuntui kohtuuttomalta urakalta. 
Hän nousi lattialta, otti tukea sängystä häätääkseen äkillisen nousun aiheuttaman huimauksen. Hän käveli ikkunan luo, katsoi lasin takana levittäytyvää maisemaa, joka kylpi aamuauringossa. Joka puolella oli vihreää, mikä osoitti kesän jälleen voittaneen talven. Ulkona mikään ei vaikuttanut olevan pielessä. Siinä ikkunankarmiin nojatessaan Sam päätti, ettei antaisi periksi. 

Illuusio särkyi, kun hoitaja tuli lääkärin kanssa takaisin huoneeseen. Lääkärin kasvoilta oli pyyhkiytynyt kannustava ikihymy pois ja tilalla oli huoli. Sam kääntyi katsomaan tulijoita, ja ennen kuin lääkäri ehti sanoa sanottavansa, Sam päästi oman sanottavansa ilmaan: ”Olen ihan kunnossa. Se oli vain hieman voimakkaampi reaktio ikävää muistoa kohtaan. Kyllä minä pärjään. Katso vaikka, olen jo ihan kunnossa. Jos en olisi jo kyllin vahva, muistikuva olisi satuttanut minua enemmän.” Lääkäri seisoi pitkään hiljaa, hoitaja rinnallaan, ja katsoi suoraan Samiin. Sitten naisen kasvoille lankesi varovainen hymy. ”Oletko aivan varma?”, lääkäri kysyi Samilta. ”Muista, että voit aina jäädä osastolle, jos sinusta tuntuu siltä.”. Lääkärin puheesta kuulsi huoli ja sävy oli varoittava. ”Muistan kyllä. Lupaan tulla heti takaisin, jos en pärjää kotona.”, Sam sanoi ja hymyili vakuuttaakseen lääkärin ja hoitajan. Kuin todistaakseen, että aikoi todella lähteä osastolta, Sam palasi sänkynsä vierelle ja jatkoi tavaroiden pakkaamista, kuin mitään ei olisi tapahtunut. ”Hyvä on”, lääkäri sanoi lopulta ja poistui huoneesta. 

Samin mieleen iskeytyi epämiellyttävä tunne. Oli kuin lääkäri olisi antanut liian helposti periksi. Samia epäilytti, kuinka hän pärjäisi omillaan, vaikka kävisikin ahkerasti osastolle. Samia pelotti, ettei hän pääsisi traumaattisen muiston yli koskaan.

Pakattuaan tavaransa Sam istui sairaalan aulassa, odottamassa taksia, jonka hoitaja oli tilannut hänelle. Tuntui omituiselta olla lähdössä kotiin. Osa Samia olisi halunnut jäädä tuttuun ja turvalliseen huoneeseen, jossa tiesi saavansa apua aina kun sitä tarvitsi, mutta suurempi osa hänestä halusi palata takaisin kotiin. Oli ikävä musiikkia, laulunsanoja ja melodioita, kitarankielillä vaeltavia sormia.

Taksimatka sujui yllättävän joutuisasti ja pian Sam huomasi olevansa miltein kotona. Tutut maisemat kylpivät auringossa. Oli todellakin tullut kevät sinä aikana, kun hän oli ollut poissa. Sam maksoi taksikuskille, kiitti kyydistä ja nousi autosta. Pihamaalla kaikki oli ennallaan. Sam katseli hetken ympärilleen, kunnes huomasi äitinsä seisovan kotiovella.
Hän hymyili Samille.
Sam käveli kohti ovea, antoi periksi äidin halaukselle. "Tervetuloa kotiin", hän sanoi Samille. Sam hymyili varovasti äidilleen ja ojensi tavaransa. "Olisin mielelläni hetken ulkona",  Sam sanoin hiljaa ja viittasi pihakeinuun. "Oi, toki, laitan sillä välin jotain syömistä", Samin äiti sanoi hieman yllättyneenä, mutta meni kuitenkin takaisin taloon sulkien oven perässään. Sam käveli pihamaan poikki, istui vanhaan pihakeinuun ja katseli kohti järveä. Näkymä oli kieltämättä kaunis ja auringonvalo sai vedenpinnan kimmeltämään. Kuinka monta kertaa Sam olikaan istunut keinussa, katselemassa järvelle, vailla sen suurempaa tarkoitusta.. Hän ei kyennyt laskemaan.
Sam veti syvään henkeä. Ilma tuoksui kesältä.
Samin ajatuksensa vaelsivat vailla päämäärää, kunnes hän huomasi pitelevänsä rannettaan jälleen kerran. Muisto leijui hänen mielessään, valmiina satuttamaan jälleen kerran. Mutta Sam päätti, ettei antaisi enää ikinä periksi. Se oli vaativa tavoite, jonka hän jonain päivänä pystyisi saavuttamaan. 
Mutta siinä istuessaan, sillä hetkellä, hän ei ollut vielä kyllin vahva.

Epilogi
Hiljaisen, hämärän huoneen täyttää musiikki.
Pojan sormet vaeltavat kitaran kielillä, hapuilevat tuttuja sointuja.
Huulillansa laulunsanoja, vaiettuja totuuksia.
Poika istuu hiljaa, lakkaa soittamasta ja laskee kitaran maahan. Hän sulkee silmänsä, sulkee maailman ympäriltään ja yrittää vielä kerran unohtaa.
Sängyllä hänen vieressään lojuu tuttu, kulunut vihko. Vihkon sivuilla säveliä, keskeneräisiä lauseita. Sitä kappaletta poika ei koskaan kirjoittanut valmiiksi.



Kommentteja vastaanotetaan mielellää. Trauma on keväällä 2011 ÄI3 kurssilla kirjoitettu kaavanovelli.

5 kommenttia:

  1. Tosi upea novelli! Aloin ihan itkeen. Liikutuin vaan niin paljon kun palautui omat vaikeat muistot mieleen. Tää oli tosi kaunis. ♥

    VastaaPoista
  2. tuo epilogi, en kestä. kirjaimellisesti aloin huutoitkemään. oikeesti, sattuu ees ajatella. mut tarkoitan, että se oli enemmän kuin upea. täydellinen. se sai kaikki nää tunteet aikaan. en voi ylistää sua tarpeeksi, koska siihen ei oo olemassa sanoja. olet mahtava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Tälläinen palaute saa minut ihan hämilleen, mutta on upea huomata, että saan kirjoituksillani tunteita ja ajatuksia herääämään, sillä se on tarkoitukseni :)
      Kiitos♥

      Poista

Älä epäröi - kirjoita!