Novelli arkistojen syövereistä: Hukkuneen kirous

Tämä on 21.11.2009 kirjoitettu kauhutarina / novelli, jonka yllättäen löysin tiedostojen loputtomasta viidakosta. Päätin oikolukea sen ja aavistuksen verran muokata - ja laittaa tänne teidän riemuksi.


  
Hukkuneen kirous
  
Kaikkien siivet eivät kantaneet.
  
Ensin mikään ei ollut vialla. Ihmiset elivät arkeaan kukin tavallaan huomaamatta mitään poikkeavaa. Erään tavallisen omakotitalon ikkunassa oli joulukynttelikkö, vaikka joulu oli jo kaukana takana. Toisen talon pihalla lapset rakensivat lumilinnaa. Joku ulkoilutti ruskeankirjavaa koiraansa.
  
Kaikki oli kuin minä tahansa tammikuisena viikonloppuna.
 
Istuin huoneessani. Taustalla soi musiikki, jota en oikeastaan kuunnellut. Minulla oli sylissäni nippu paperia, osa puhtaan valkeita ja koskemattomia, osa täynnä erinäisiä luonnoksia. Päällimmäisenä oli keskeneräinen kuva lumisesta maisemasta. Paljon puita ja lunta, kuutamo ja revontulet - päähänpinttymäni täydellisestä talviyöstä.
Sain kuvan valmiiksi. Katsoin sitä arvioiden, kohautin olkiani ja nousin sängyltä. Suljin stereot ja käännyin katsomaan ikkunasta ulos. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta; loistava sää lähteä kävelylle. Kipaisin alakertaan ja puin ulkovaatteet päälleni.
 
Käveltyäni hyvän matkaa pysähdyin erään puiston laidalle. Kesällä paikka oli lumoava vihreine puineen ja värikkäine kukkaistutuksineen. Nyt koko aluetta peitti puhtaanvalkea lumipeite. Myös lampi, jonka rantaan puisto osittain rajoittui, näytti koskemattomalta. Yleensä jäällä risteili polkuja, sillä talvisin jään poikki oli kätevä oikaista kauppaan. Mutta nyt se oli aivan koskemattoman lumen peitossa. Eikä lähipäivinä ollut edes satanut lisää lunta..
Päätin jatkaa matkaa puiston halki kohti keskustaa. Aivan keskustassa sijaitsi eräs pieni ja viehättävä kahvila, josta sai taivaallista kaakaota. Ajatus lämpimästä kaakaosta oli ihana, sillä pakkasta oli lähes kymmenen astetta.
  
Istuin kahvilassa pitkään. Aika kului kuin siivillä, sillä ystäväni ilmaantui kahvilaan ja jäi juttelemaan kanssani.
“Ulkona alkaa olla jo pimeä, ja minun pitäisi kävellä kotiin”, sanoin ystävälleni Helmille.
“Joo, niin onkin, lupasin äidille olla kotona ennen pimeää”, Helmi vastasi.
“Nähdään huomenna luistelukaukalolla, kolmelta iltapäivällä, kuten sovittiin?” kysyin Helmiltä.
“Sovittu!”, hän vastasi ja lähdimme kahvilasta.
 
Ulkona pakkanen oli kiristynyt ja ilma tuntui vieläkin jäätävämmältä kuin aiemmin päivällä. Kiitin Helmiä kahvilaseurasta ja lähdin kävelemään kotia kohti. ’Onneksi tämä katu on valaistu’, ajattelin puoliääneen, sillä joka puolella oli todella pimeää.
 
Suorin reitti kotiin kulki puiston läpi, mutta puistoa ei tietenkään oltu valaistu. Siitä huolimatta päätin oikaista sen läpi. Kävelin yhä ripeämmin, sillä ympäröivä pimeys ja hiljaisuus alkoi karmia, hiipiä lähemmäs ja kuristaa.
Kävellessäni lammen ohi vilkaisin jäälle. Joku oli kävellyt polulta rantaan. Pysähdyin katsomaan jälkiä tarkemmin, sillä ne eivät näyttäneet jatkuvan minnekään. Seurasin jälkiä rantaan ja jäin katsomaan jäälle. ’Ei mitään..’, mumisin itsekseni. Miten joku voi kävellä rantaan ja sitten vain kadota? Jäljistä näki, ettei kävelijä ollut palannut samoja jälkiä takaisin polulle.
Astuin hiljaa jäälle. Tuntui, kuin pimeys olisi muuttunut yhä painostavammaksi ja viimeisetkin äänet itseäni lukuun ottamatta kadonneet. Kävelin muutaman askeleen kohti lammen keskustaa ja jokin sai minut katsomaan takaisin rannalle, jolta olin lähtenyt.
 
Rannalla seisoi joku, joka katsoi minuun. Joku joka puhui. En kuullut sanoja kovinkaan tarkkaan, hahmo puhui niin hiljaa.
“..Varo..”
“..jää ei kestä.. ..aika on vähissä..”
“Mitä?”, yritin huutaa vastaukseksi, mutta en saanut ääntäni kuulumaan. En yksinkertaisesti pystynyt puhumaan. En saanut ääntä kurkustani. Katsoin uudelleen rannalle, mutta hahmo oli kadonnut. Sitten kuulin takaani askelia ja käännähdin ympäri. En nähnyt tulijaa kunnolla, oli niin pimeää, mutta kuulin kuinka lumi kahisi askelten mukana.
 
Hahmo tuli lähemmäs ja ääriviivat alkoivat erottua heikosti. Hahmo oli pukeutunut jonkinlaiseen mekkoon, jossa oli huppu. Mekon selkämyksestä erottui jotain.. Aivan kuin hahmolla olisi ollut siivet?
“Kuka sinä olet..?”, kysyin hiljaa. Huomasin saaneeni ääneni takaisin. Hahmo tuli aivan lähelle, se näytti naiselta ja se hohkasi luonnotonta kylmyyttä. Ja naisen kasvot… Niitä ei ollut. Sillä oli huppu päässään, mutta hupun alla.. Ei mitään. En edes tajunnut pelätä. En juosta pois, takaisin rannalle ja kotiin.
 
“Tule..”, se sanoi äänellä, joka muistutti kovasti omaani.
“Näytän sinulle jotain..”.
Nainen, jolla ei ollut kasvoja ja jolla oli siivet, tarttui minua kädestä ja veti mukaansa. En kyennyt vastustamaan itseäni, lähin kävelemään naisen mukana, vaikka kaikkea muuta kuin halusin tehdä niin. Hänen otteensa oli hellä ja ystävällinen. Liian hellä.. Aivan kuin hän ei olisi vetänyt minua ollenkaan mukanaan. Silti kävelin, kun en muuta voinut. Kauhu esti minua toimimasta järkevästi.
 
Saavuimme takaisin rantaan ja puistoon. Kävelimme puistosta kadulle. Katulampun valossa naisen hahmon todellinen ulkonäkö paljastui minulle kammottavalla tavalla. Yritin pysähtyä, irrottaa käteni naisen kädestä ja huutaa., mutta sain aikaan vain äänettömän huudon, sillä näky oli niin hirveä.
 
Hahmo, joka oli ehkä joskus ollut nainen, oli kauttaaltaan joidenkin hopeanhohtoisten roiskeiden peitossa. Oletin, että ne olivat verta. Naisella oli yllään valkea repaleinen mekko, joka ulottui hieman polven alapuolelle. Hänellä ei ollut kenkiä.. Jostain syystä jäin pieneksi hetkeksi ajattelemaan, että häntä varmaan palelee hirveästi tuossa asussa ja ilman kenkiä.
Naisella oli selässään siivet, joissa oli haavoja ja repeytymiä: hentoisia valkeita sulkia puuttui sieltä täältä. Naisella oli päässään hunnun tapainen huivi, kuin huppu, joka peitti kasvot osittain. Ja siinä, missä kasvojen olisi kuulunut olla, oli vain mustaa..
 
Nainen pysähtyi ja päästi irti kädestäni. Jalkani pettivät ja lysähdin jalkakäytävälle. Tärisin pelosta ja kylmästä, en kyennyt liikkumaan. Silti jokin sai minut katsomaan ylös. Nainen oli riisunut huivin päästään. Voi kuinka toivoin, ettei hän olisi sitä tehnyt.
  
Näky oli kammottava. Kasvojen paikalla näkyi osittain valkeaa kalloa, osittain kasvoja. Puolinainen suu kääntyi surumieliseen hymyyn, eheä teräksenharmaa silmä kääntyi katsomaan minuun. Toinen puoli päästä oli vain valkeaa luuta, silmän kohdalla oli musta aukko.. Näky oli niin luonnoton ja kamala, etten järkytykseltäni voinut kääntää katsettani pois. Jokin tuossa naisessa sai minut lamaantumaan lopullisesti. Ja kasvot, eheät mutta hyvin kalpeat, niiden harmahtava puoli sekä valkea kallo sulautuivat toisiinsa lähes saumattomasti. Jollain hyvin, hyvin kieroutuneella tavalla näky oli kaunis.
  
Nainen kohotti kätensä ja minä nousin liikkeen mukana ylös maasta, tekemättä itse mitään. Nainen heilautti lähes luurankomaista kättään, jonka mekon ohut valkea repaleinen hiha peitti, äänettömästi ja nopeasti vasemmalle ja tunsin rajun nykäisyn itsessäni. Samassa liisin ilman halki voimatta asialle mitään. Loittonin kadusta ja naisesta. Takaisin puistoon, rantaan.
Jäälle.
Yhä kauemmas lammelle, kohti sen keskustaa. Sitten vauhti pysähtyi ja tipuin holtittomasti lumeen.
Jää allani rusahti epämiellyttävästi. Kuului ritinää, kun se murtui allani. En ehtinyt hilata itseäni kauemmas murtuvasta kohdasta, vaan putosin jään läpi veteen.
  
Vesi oli hyytävän kylmää ja sameaa. Äänet ympärilläni kaikkosivat, vesi kasteli vaatteeni läpikotaisin. Kylmyys viilsi rintaani vajotessani yhä syvemmälle. Joka puolella oli täysin pimeää. Keuhkoni huusivat ilmaa, päässäni huusi ääni, joka käski uimaan kohti pintaa. Yritin potkia, mutta sain aikaan vain pienen onnettoman liikkeen. Jalkani eivät totelleet. Märät vaatteet vetivät minut lopulta lammen pohjaan. Pohja tuntui pehmeältä, kylmältä ja epämiellyttävältä. En nähnyt tai kuullut mitään. Keuhkoni vaativat happea, päähäni sattui enemmän kuin koskaan. Jos en saa ilmaa, hukun..  Refleksinomaisesti yritin vetää henkeä, mutta sain suuni ja nieluni vain vettä täyteen. Se oli kylmää ja koski hirveästi. Teki mieli yskiä, huutaa, taistella.. Mutta vesi ympäröi minut täysin, riisti voimani ja lopulta luovutin itseni lammelle. Lopulta oli vain mustaa.
 
 
“Johanna, herää! Kuuletko minua? Herää!”, joku huusi aivan lähelläni.
“Anna minun nukkua..”, yritin mumista, mutta sain hirveän yskänkohtauksen. Halusin takaisin uneen, se oli ollut mukavan lämmin ja pehmeä..
“Nyt heräät!”, joku huusi uudelleen ja ravisteli minua. Avasin silmäni, valo tuntui hirveältä. Silmiin ja päähän sattui ja sain jälleen hirveän yskänkohtauksen. Käännyin kyljelleni ja tajusin makaavani jollain sängyllä peittoon käärittynä.
“Missä minä olen?”, kysyin käheällä äänellä. Oloni oli kuin rekan alle jääneellä. Joka paikkaan koski, pääni oli haljeta kivusta ja hengitys rahisi.
“Olet sairaalassa!”, ääni sanoi minulle selvästikin itkuun purskahtamaisillaan. Sitten tajusin, kuka vierelläni seisoi.
“Helmi..? Mitä sinä täällä teet?”, kysyin varovasti. En käsittänyt mistään mitään.. Muistin vain kävelleeni kahvilasta kohti kotia..
“Että mitäkö minä täällä teen?”, Helmi puuskahti.
“Sinä olit hukkua! Miksi ihmeessä, miksi, sinä menit lammen jäälle? Kai tiedät, että se ei ole koko talvena ollut kunnollista! Onneksi lähdin perääsi…”, Helmi purskahti itkuun.
“Mikä lampi? Minäkö olin hukkua? Enhän minä..”.
Mutta silloin muistin. Nainen, mekko, hopeista verta, puolinaiset kasvot.. .
“Ei.. Ei… Nainen, kuollut nainen, jää petti..”, mumisin itsekseni.
“Mitä sanoit? Mikä nainen..?”, Helmi kysyi pelokkaalla äänellä.
“Ei..  Ei mitään..”, sain sanottua kunnes nukahdin.
 
***
 
Kävelin taas puistossa, mutta en ollut oma itseni. Olin pukeutunut läpimärkään repaleiseen mekkoon, ihoni oli kylmä ja vahamainen. Selässäni minulla oli valkeat repaleiset siivet. Olin kuollut. Hukkunut. Nyt halusin kostaa. Kostaa kaikille niille, jotka yrittivät lammen jäälle.
  
Rakastin ihmisten pelokkaita kasvoja, avuttomia huutoja, kun he näkivät toispuoleiset kasvoni. Rakastin riepotella heitä ympäriinsä vain heilauttamalla kättäni. Nostin heidät korkeuksiin, paiskasin lammen yllä alas, jään läpi. Järjestin jonkun pelastamaan heidät. Ja pelastettu tulisi unissaan vainoamaan kaikkia muita, jotka puistossa pimeän aikaan kulkivat.
 
Joku käveli kohti rantaa. Nuorehko nainen. Hän tuli ihmettelemään rantaan johtavia jälkiä, lähti kävelemään jäälle. Menin seisomaan rannalle. Heilautin kättäni, ja nainen kääntyi katsomaan. Hän kuuli ääneni, mutta vain hiljaa.
 
“Tule pois jäältä.. Se ei kestä.. Hukut kuitenkin, lapsi..”, sanoin ivalliseen sävyyn. Näin, kuinka nainen kääntyi katsomaan pois ja yritti huutaa jotain.
 
Menin hänen taakseen, lähestyin hiljaa, mutta pidin huolta että askeleeni kuuluivat. Nainen kääntyi katsomaan ja yritti huutaa ja paeta, kykenemättä kumpaankaan. Vedin hänet aivan lähelleni. Tunsin naisen kuuman, nopean hengityksen, näin pelosta laajentuneet, kyyneleistä märät silmät. Kumarruin kuiskaamaan hänen korvaansa: “Älä pelkää.. Pian kaikki on hyvin.. Kyllä sinut pelastetaan..” Huomasin hänen kavahtavan kylmyyttäni, liian lempeää ääntäni, joka muistutti naisen omaa.
 
Vedin hupun päästäni, paljastin hänelle kasvoni. Tai sen, mitä niistä oli jäljellä… Nainen huusi, huusi kuollakseen, lamaantui täysin ja lyyhistyi maahan. Katsoin häntä nauttien näkymästä, hymyilin vahingoniloisena. Kohotin kättäni, nainen nousi maasta liikkeen mukana. Heilautin kättäni kohti lammen keskustaa, lamaantunut nainen liisi ilman halki. Nostin hänet ylös ja paiskasin lumiseen jäähän sellaisella voimalla, että jää särkyi. Nainen vajosi veden pinnan alle. Joku juoksi jäälle, minä lähdin sivummalle. Henkilö heittäytyi syntyneeseen avantoon riisuttuaan takkinsa ja kiskoi naisen pinnalle. Henkilö soitti hätänumeroon ja lähti taluttamaan naista rannalle. ‘Sinä ruoja, olisit antanut sen hukkua..’, ajattelin itsekseni.
 
***
 
Heräsin säpsähtäen. Nousin istumaan ja haroin hiukset naamaltani. Olin kauttaaltaan hiessä. Mikä uni.. Olin ollut nainen, joku enkelin ja ruumiin välimuoto, ja paiskannut jonkun jään läpi.. Hänet kuitenkin pelastettiin.
Hoitaja tuli viereeni, kysyi vointiani ja tarkisti nestetippani. Kysyin pahaa aavistaen: “Onko tänne mahdollisesti tuotu toinenkin lähes hukkunut nainen?” Hoitaja kääntyi katsomaan minua hyvin hämillään ja ehkä hieman pelästyneenä.
“Mistä tiesit? Äsken tuotiin nuorehko nainen, joka oli ilmeisesti aikonut ylittää puiston lammen, mutta jää oli pettänyt. Jo toinen tapaus.”, Hoitaja katsoi minua pitkään ja lähti toisen potilaan luokse.
Ymmärsin vähitellen tapahtumien kauheuden. Hukkuneita, kuolleita naishahmoja, jotka osittain muistuttivat ruumiita, osittain enkeliä.. Tapahtumat toistivat itseään.. Hukkuneita tulisi lisää koko ajan..
 
Seuraavana päivänä pääsin sairaalasta kotiin. Lehdet kirjoittivat oudoista hukkumistapauksista, joita oli ollut jo viisi.
 
Osaston ylilääkäri kommentoi Iltalehdelle huolestuneena: “Tällaisia tapauksia ei ole ennen koettu. Ihmisiä, tähän asti ainoastaan nuorehkoja naishenkilöitä, putoaa jäihin. Juuri ennen kuin he hukkuvat, joku tulee ja pelastaa heidät. Herättyään sairaalassa moni kuvailee jonkinlaisen naishahmon joka on ruumiin ja enkelin väliltä. Psykiatrit eivät osaa selittää ilmiötä.” Ylilääkäri kertoi hukkuneiden toipuneen täysin. “Nyt yritämme yhdessä poliisien kanssa selvittää, mitä puistossa ja jäällä todella tapahtui. En kuitenkaan usko mihinkään yliluonnolliseen, naisen hahmoon, jota potilaat ovat kuvailleet. Tapahtumilla on pakko olla jokin luonnollinen selitys.”
 
En halunnut lukea lehtijuttua loppuun. En voinut käsittää tapahtunutta todeksi. Se ei vain käynyt järkeen.. Päätin ottaa asiasta selvää itse.
 
Lähdin illalla auringon laskettua puistoon. Onnekseni taivas oli selkeä ja kuu valaisi puistoa ja lampea  edes hieman. Kävelin rauhallisesti ja katselin ympärilleni. Minulla oli digikamera mukana; aioin ottaa naisen hahmosta kuvan, mikäli sen kohtaisin. Kävin istumaan penkille, jonka puhdistin ensin lumesta. Katsoin jäälle lähes lumoutuneena. Koskematon lumi, jonka kuu valaisi. Miten kaunis..
Hätkähdin, sillä huomasin jonkun kävelevän kohti rantaa. Joku nuori nainen. Hän ihmetteli jälkiä rannassa. Nousin ylös  ja juoksin naisen luokse.
 
“Älä missään nimessä mene jäälle, vaikka mikä olisi”, sanoin hengästyneenä.
“Miksi? Ajattelin mennä oikotietä kotiin. Enkä usko siihen typerään lehtijuttuun”, nainen vastasi ja kääntyi takaisin rannan puoleen.
“Kannattaisi uskoa. Olen yksi hukkuneista. En todellakaan pilaile, et halua kokea sitä..”, sanoin vakaalla ja päättäväisellä äänellä. Nainen kääntyi katsomaan minua ja käveli takaisin luokseni. Hän näytti pelästyneeltä.
“Oletko tosissasi? Onko se sittenkin totta?”, hän kysyi peloissaan.
 
En ehtinyt vastata mitään, kun kuuliin jonkun puhuvan takanamme polulla:
“Se on hyvinkin totta.. Hyvin kauan sitten, aikana jolloin tämä kaupunki oli vain kylä muiden joukossa, hukkui eräs nuori nainen tähän lampeen.. Hän aikoi ylittää sen ja oikaista näin kotiinsa. Mutta jää ei kantanut..”
Käännyimme katsomaan puhujaa. Edessämme seisoi nainen, jolla oli repaleinen hopeisen veren tahrima mekko, repaleiset siivet ja puolinaiset, kammottavalla tavalla jopa kauniit kasvot.
 
“Se on se nainen..” sain sanottua. Ravistin itseni takaisin todellisuuteen ja kysyin niin vakaalla äänellä, kuin siinä tilanteessa oli mahdollista:
“Miksi sinä vainoat kaikkia täällä? Mikset siirry eteenpäin? Niin moni on jo ollut lähellä hukkumiskuolemaa. Antaisit jo olla..”
 
Hahmo hymähti ja sen kasvot vääristyivät tuskasta: “Luuletko, että olen täällä vapaasta tahdostani? En minä huvikseni kulje puistossa öisin ja yritä hukuttaa kaikkia nuorehkoja naishenkilöitä, jotka kulkevat puiston läpi. Tämä on kirous, hirveä kirous, joka lankesi päälleni sen ihmisen tahdosta, joka tuli minua pelastamaan. Ensin hän aikoi pelastaa minut, mutta huomasi kuka olin roikkuessani jään reunalla ja työnsi minut veteen. Ei yrittänytkään pelastaa, vaan antoi minun hukkua. Siksi olen täällä yhä. Kirous pakottaa minut kostamaan..”
 
Naisen hahmo näytti hyvin surulliselta. Sen eheästä silmästä valui kyynel poskelle. Ajattelin ottaa naisesta kuvan, mutta en voinut.. Se olisi ollut liikaa. Sen sijaan tartuin vieressäni seisovan tuntemattoman naisen käteen ja katsoin häntä päättäväisenä.
“Tule, annetaan tämän vaeltamaan jääneen aaveen mennä..” Mutta kun olimme kävelleen polulle, joku kosketti olkapäätäni. Hätkähdin ja käännyin. Takanamme seisoi se sama, kammottava nainen, mutta tällä kertaa se näytti paljon iloisemmalta. Se sanoi hiljaa: “Kiitos. Nyt voin jatkaa matkaani, pääsen viimein pois täältä. Se, että sinä, uhri, tulit tänne ja estit häntä menemästä jäälle, purki kirouksen. Nyt olen viimein vapaa. Olen hyvin pahoillani siitä, mitä olen saanut aikaan. Mutta lupaan, että mentyäni sinua lukuun ottamatta muut uhrit unohtavat täysin tapahtuneen.”
 
Naisen enkelimäinen hahmo kohosi hieman ilmaan ja hän hymyili lämpimästi minulle ja vieressäni seisovalle naiselle. Kuun valo osui hahmoa ensin kasvoihin, sitten koko vartaloon. Haavat naisen ruumiissa kuroutuivat umpeen, siivet paranivat ja hän sai kasvonsa takaisin. Valkea mekko muuttui ehjäksi. Enkeli laskeutui takaisin polulle. Se oli hyvin kaunis ja hohti lämminhenkistä valkeaa valoa. Enkeli puhui: “Kiitän teitä. Nyt olen vapaa jatkamaan. Sain kasvoni ja ruumiini takaisin. Lupaan suojella teitä ja muita kiroukseni uhreja heidän elämänsä loppuun saakka.” Enkeli kääntyi ja lähti kävelemään kohti rantaa. Se muuttui yhä läpikuultavammaksi kunnes katosi kokonaan näkyvistä.
 
Vieressäni seisova nainen halasi minua yhtäkkiä ja alkoi itkeä. Rauhoittelin häntä hetken. Nainen esittäytyi Miiaksi ja päätin tarjota hänelle kaakaon jonain päivänä kaupungilla. Hän kiitti minua ja lähti kotiinsa. Minäkin käännyin ja lähdin kävelemään polkua kohti kotiani. Enää puiston pimeys ei ahdistanut.
 
Kotona katsoin Iltalehteä, jossa juttu hukkuneista oli ollut. Vaikka kuinka selasin lehteä, en sitä artikkelia enää löytänyt. Se oli todellakin pyyhkiytynyt kaikkien muiden paitsi minun muististani. Söin hieman iltapalaa ja menin huoneeseeni. Katsoin työpöydällä olevaa paperinippua, jonka päällä piirtämäni kuva talvimaisemasta lojui edelleen. Kuva oli muutoin kuten olin sen piirtänyt, mutta puiden lomaan oli ilmestynyt hyvin kaunis enkeli. Katsoin paperia pitkään ja hymyilin onnellisena. Tiesin, ettei kukaan enää joutuisi oudon naisen riivaamaksi. Kävin nukkumaan onnellisena ja näin unta kauniista, surullisesti laulavasta enkelistä.
 
 Sen enkelin siivet kantoivat.
  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Älä epäröi - kirjoita!