Sinä iltana satoi lunta (joulukalenteriprojekti)

#1 Prologi

Siellä sataa lunta, valkeaa, puhdasta lunta.
 
Tyttö kääntää kasvonsa kohti pimenevää taivasta,
hiutaleet kutittavat sulaessaan vasten vaaleaa ihoa.
Tyttö pyydystää hiutaleen lapasensa kämmenselälle, 
se sulaa ennen kuin tyttö ehtii laskea, kuinka monta sakaraa hiutaleessa on. 
Tyttö sieppaa kaiteelta lunta käsiensä väliin, heittää ilmaan ja nauraa.
 
Siellä sataa lunta, valkeaa, puhdasta lunta.
 
Tyttö istuu reunalla, tukevalla, kylmällä kaiteella. 
Tytön jalat roikkuvat tyhjyyden yläpuolella,
lumi sulaa paljaiden kämmenten alla,
tyttö ei tunne kylmyyttä, ei sen maailman julmuutta.
Tyttö nauraa ja laskeutuu alas, alas haavepaikastaan.
 
Siellä sataa lunta, valkeaa, puhdasta lunta.
 
Tyttö ei ole enää tyttönen, tytöstä on tullu nainen.
Nainen astelee lumista katua, sade ei lakannut tänäänkään.
Nainen istuu reunalle, tukevalle, kylmälle kaiteelle.
Lumi sulaa käsien alla, hiutaleissa takin helmalla on seitsemän onnetonta sakaraa,
nainen tuntee kylmyyden, sen maailman julmuuden.
  
Sinä iltana satoi lunta, valkeaa puhdasta lunta,
sinä iltana nainen lakkasi nauramasta,
ilo sekoittui äänettömään,
ohikulkijan hyödyttömään huutoon.



#2

"Älä pelkää astua lähemmäs", sinä kerroit minulle, kerta toisensa jälkeen.
Minä seisoin katoksen varjojen alla, vedin hupun pääni peitoksi, tarkkailin sinua äänettä. En vastannut kysymyksiisi, en astunut lähemmäs. 
Seisoin vain aloillani, katsoen tummaa maata, odottaen että se kertoisi vastauksia puolestani.
 
Kuulin, kuinka sade alkoi.
Kuinka sinä otit sen askeleen lähemmäs, 
sen, jota minä en uskaltanut.
 
En kavahtanut kosketustasi kun kätesi hipaisi olkapäätäni.
Kosketus oli niin pieni ja hentoinen, että se olisi jäänyt huomiotta, ellei se olisi ollut ainoa asia,
joka siinä hetkessä merkitsi.
#3
 
Kului päiviä, en kuullut sinusta.
Hector lauloi, kuinka tyttö näki sillalta, kuinka mustaa vesi oli alhaalla jossakin,
minä kävelin sadatta kertaa sitä siltaa ja sanat soivat mielessäni.
Vedin huppua vasten tuulta, työnsin kohmeiset käteni takkini taskuihin,
tunsin yhä kosketuksesi ja mietin, miksi hetki oli vienyt sanat,
ne pienimmätkin.

Pysähdyin ennen kuin silta kaiteineen päättyi,
kuuntelin alhaalla kiviin iskeytyvää vettä,
tutun kohinan kertomaa tarinaa.
Kun olin ollut pieni, olin istunut kaiteen raossa,
heilutellut jalkojani tyhjyydessä,
nojannut käsivarteni talvisin kylmään ja kesäisin kuumaan metalliin.
 
Nyt en enää sopinut siihen istumaan
eikä kaukana vellova vesi ollut salaperäistä ja kaunista,
se oli muuttunut mustiksi, pois virtaaviksi lupauksiksi.

#4
 
Niinä päivinä en katsonut taakseni,
en kysynyt oliko joku nähnyt sinua,
en ottanut yhteyttä.
Odotin.

Olin yksin asunnossani, musiikki väreili ilmassa,
täytti tyhjyyden ääniaalloilla.
Oli rauhallista, lämmintä, kotoista.
Sitten ovikello soi, sen terävä ääni repi kaiken kappaleiksi,
hätkähdin ja avasin oven tajuamatta edes katsoa, kuka oven takana oli.

#5
 
Sinä.
  
Seisoit oven takana, kasvosi olivat ilmeettömät, mutta silmistäsi paistoi kauhu.
Astuin pois oven edestä, päästäen sinut sisään,
yrittäen käsittää miten ylipäätään olit osannut asunnolleni.
   
"Sam?"
   
Ääneni sekoittui musiikkiin, hiljaisena ja epävarmana tavuna,
joka kysyi niitä kaikkia asoita, joita en osannut kysyä.
Katsoin kuinka vedit syvään henkeä, laskit katseesi lattiaan ja nostit sen jälleen.
   
"Anna anteeksi, että tulen kotiisi varoituksetta",
sanoit hiljaa, mutta vakaasti, kuin olisit halunnut rauhoitella minua,
vaikken ymmärtänyt miksi kaipaisin rauhoittelua.
  
"Anna minulle hetki aikaa, niin kerron, mitä teen täällä ja missä olen ollut nämä päivät."

#6
 
Päässäni risteili keskeneräisten kysymysten loputon tulva,
mutta olin hiljaa, tarkkailin sinua kuin vierasta.
Silmistäsi kuultava paniikki oli häiritsevässä ristiriidassa rauhallisen olemuksesi kanssa.
 
"Oletko kunnossa?", kysyit kohottaen katseesi minuun.
Hämmennyin pahanpäiväisesti, minun olisi pitänyt kysyä tuota sinulta.
Hämmästykseni mahtoi näkyä naamaltani, sillä toistit kysymyksesi:
"Oletko kunnossa? Äläkä yritä väittää, että kaikki olisi ok."
 
Ja kun ymmärsin, mitä tarkoitit, asunto ympärilläni lakkasi olemasta rauhallinen.

#7
 
Suljin silmäni ja keskityin pysymään samassa hetkessä kanssasi.
    
"Älä.. muistuta minua siitä.", sain sanottua. 
Samalla muistin ne lukuisat rauhottavat,
joilla olin pitkin kulunutta päivää tyynnyttänyt oloani,
rakentanut suloisen, pehmoisen kuplan ympärilleni.
Paniikinomainen ahdistus liimasi paidan selkääni, 
sai käteni vapisemaan ja keuhkoni haukkomaan ilmaa,
kuin olisin ollut hukkumaisillani. 
   
"Et voi paeta loputtomiin", 
sanoit samalla, hiljaisen vakaalla äänellä,
ja sanasi iskivät palasiksi loputkin rauhallisuudestani, mursivat jään,
jonka alla mustana vellovat muistot olivat odottaneet aikaansa.

#8
 

Älä pakota minua muistamaan.
"Älä.."
  
On joulukuu.
 Tyttö kävelee kohti kotiaan, selässään reppu ja jalkakäytävällä lunta.
 Lumessa on kiireisten ihmisen jalanjälkiä, tyttö hyppelehtii niiden tahdissa ja nauraa.
Tytön takana kävelee kaksi poikaa. Toinen niistä huutaa tyttöä pysähtymään ja katsomaan, toinen heittää jäiseksi muuttuneen lumipallon tyttöä kohti. Tyttö väistää, mutta lumipalloja lentää lisää kohti, kuin tarkasti suunnattuja ohjuksia. Tyttö kuuntelee naurua ja huutoja, vetää hupun päähänsä ja juoksee kunnes on sillan päädyssä. Tyttö ei itke, ei tänäänkään.
  
On joulukuu.
Nuori nainen kävelee ystävänsä kanssa sillanpieltä, kohti kotiaan. He keskustelevat ja nauravat, kunnes nuoret miehet saavuttavat heidät. Niillä on syli täynnä jäisiä lumikokkareita, ne heittelevät niitä, naiset eivät sano mitään ja väistelevät. Toinen miehistä huutaa naisen perään: "Hitto kun en osunu suhun, tollanen ansaitsis sen, saatanan vasikka jos sanot kenellekään mitään.."
Nainen ei katso taakseen, naisen ystävä ei tiedä, miten reagoida. 
Nainen ajattelee: "Olen huonoin kaikista. En ole mitään. Eikä kukaan väitä muutakaan."
  
On joulukuu.
Nainen kävelee sillanpieltä, katselee loputonta lumisadetta. 
Kaiteelta tarttuu lunta sormiin, kylmyys pistelee sormia, mutta nainen ei tunne sitä.
Nainen asettaa kengän kärjen kaiteen rakoon, kohottautuu jalkansa varaan, heittää toisen kaiteen yli ja istuu reunalle.
Ohikulkijan painostavat kysymykset pakottavat naisen takaisin jalkakäytävälle ja pois sillalta. Nainen ei itke, ei tänäänkään.
 
Näin paniikin läpi Samin kävelevän viereeni, tarttuvan käsillään olkapäihini. En reagoinut mitenkään, antauduin kosketukselle, halaukselle. Sam puhui, mutten saanut sanoista selvää, olin koski ja sen mustana kiiltävät kivet, kostean tuulen jäinen kylmyys.
"Mitä minulle tapahtuu, Sam?"

#9

Olin aina tiennyt, että Sam oli toinen pojista. Se, joka kanniskeli lunta, muttei heittänyt.
Kului vuosia, enkä nähnyt tai kuullut Samista mitään.
Sitten mies päätyi selityksettä samaan katokseen,
selityksettä asuntoni oven taakse.

Sam ei koskaan vastannut kysymykseeni vaan pysyi äänettömänä vierssäni,
katselemassa kuinka kasasin itseni pala palalta.

"Joko nyt voisit kertoa, miksi olet asunnossani?", kysyin jaksamatta nostaa katsettani.
"Kaikista ihmisistä juuri sinä.", ja tiesin, että Sam ymmärsi, mitä tarkoitin.
 
#10

Sam kohottautui vierestäni ja veti jälleen henkeä.
Vaikutti siltä, ettei hän itsekään tiennyt mistä aloittaisi,
kuin sanat ja tavut kieltäytyisivät järjestäytymästä lauseiksi.

"Minä.. Näin unta.
Minun oli pakko etsiä sinut käsiini. Ennen kuin tapahtuisi jotain peruuttamatonta."
Sam tarkkaili minua, pelko silmissä ei ollut sammunut vieläkään ja mietin,
pelkäsikö Sam minua.
 
"Näit unta..?", vastasin ja kysymys jäi soimaan ilmaan,
täyttäen hiljentyneen musiikin jättämän tyhjiön.

"Niin. Sinä.. Sinä et saa tehdä sitä."
Pelko näkyin jo Samin kasvoiltakin.
Katsoin miestä suoraan silmiin ja ymmärsin, mistä hän puhui.
Yksityiskohdat muodostivat kokonaisuuden, joka ei ollut realistinen.

#11

Kenenkään ei pitänyt saada tietää.
Olin kuin kuka tahansa, kun minua katsoi ulkopuolelta.
Menneisyyteni peittyi hymyni alle, suunnitelmani oli yksin minun.
Miten Sam saattoi tietää sillasta, minusta, sulavista lumihiutaleista?
  
Tuntui, kuin joku olisi kaatanut kylmää vettä niskaani, se jäädytti jokaisen soluni, hengittämäni ilman. Olin liikkumatta ja hiljaa, koska en yksinkertaisesti pystynyt liikkumaan tai puhumaan. 
Sam pysyi vaiti, odottaen, että reagoisin jotenkin.
 
#12
 
"Miten sinä voit.. tietää?", kysyin ja ääneni tuntui vieraalta.
Sam hautasi kasvonsa käsiinsä ja näytti hetken aikaa todella surkealta.
  
Sam puhui kämmenilleen kertoessaan koko tarinansa:
"Minä oli toinen niistä pojista, tiedän että muistat.
En koskaan halunnut mukaan, mutta en uskaltanu sanoa vastaan.
Tiedän, että satutimme sinua.
Kaikki nämä vuodet olen miettinyt, miten sinä voit.
Sitten näin unta, että hyppäsit sillalta koskeen,
heräsin omaan huutooni enkä voinut enää vain miettiä.
Minun oli etsittävä sinut ja kun viimein löysin,
en tiennyt mitä sanoa. Olin hetken luonasi, silloin kun alkoi sataa,
lähdin pois, ja nyt, etsittyäni sinua kaikki nämä päivät.. Olen täällä."

Sam katsoi minua kasvoillaan ilme, jota en osannut tulkita.
En tiennyt, mitä ajatella.

"Anna minun auttaa sinua."
 
#13

Yritin käsittää kuulemaani.
Kymmenet muistot tulivat ja menivät,
katselin omaa elokuvaani, jonka toista pääosaa oli näytellyt Sam.
Sykkeeni kaikui korvissani, kun kysyin:
"Kuinka paljon tiedät minusta?"

Sam katsoi minuun ja vastasi, kuin vastaus olisi ollut itsestäänselvyys:
"Sen, mitä näin unessa. Ja sen, mitä osaan menneisyyden ja tämä hetken perusteella päätellä."
 Sam oli hetken hiljaa, epävarmuus varjona kasvoillaan.
"Siihen en osaa vastata, miksi näin unta."

Katsoin Samiin ja yritin löytää tilanteelle rationaalista selitystä,
kaiken muuttuessa yhä epätodellisemmaksi.
 
#14
 
Sinä iltana istuimme Samin kanssa asunnollani,
 kuuntelimme musiikkia ja puhuimme varovaisia,
vieraita sanoja menneisyydestä ja nykyisyydestä.
Asiat saivat ääriviivat ja hahmon, vaikka paljon oli vielä sellaista, mitä en kyennyt ymmärtämään. Sam vilkuili minua yhä pelokkaana enkä saanut kiinni siitä, miksi Sam oli niin varpaillaan.

"Mitä sinä pelkäät?", kysyin lopulta.
Sam käännähti katsomaan minuun ja pysyi pitkään hiljaa.

"Pelkään, että et usko, että haluan auttaa sinua. Menneisyyteni vuoksi. Mutta ei asia ole niin, en olisi käyttänyt päiviä löytääkseni sinut ellen todella haluaisi auttaa."

#15
 
Ilta taittui kohti yötä, kerrostalo ympärillämme hiljeni. En ollut edes tajunnut ajatella asiaa, ennen kuin Sam kysyi vaivautuneesti: "Tuota.. Tämä on varmasti aivan hullu pyyntö, tämä koko tilanne on niin omituinen, mutta voisinko jäädä yöksi? Minulla ei ole kyytiä himaan enkä tunne täältä juuri ketään muuta kuin sinut, jos nyt edes voin sanoa tuntevani sinut." 

Sam näytti niin eksyneeltä, että minua alkoi väkisin naurattaa. Koko tilanne oli niin käsittämätön, etten osannut sanoa mitään, mutta selittämätön naurukohtaus ei ottanut loppuakseen. Sam katsoi minua kuin hullua, eikä se ainakaan helpottanut asiaa.

"Anteeksi," sain soperrettua nauramisen lomassa. "Ei minun ollut tarkoitus nauraa, tämä koko tilanne vain on niin käsittämätön. Kyllä sinä voit täällä yötä olla."
Yritin pitää naamani peruslukemilla puhuessani, mutta se onnistui heikosti. Sam näytti toipuvan nauruni aiheuttamasta hämmennyksestä, sillä hän hymyili ja kiitti.

#16

Sijasin Samille nukkumapaikan viereeni ja mietin, miten tähän oikein oli päädytty. Menneisyydestä tuntui olevan loputtoman pitkä aika, vielä pidempi aika niistä muistoista, jotka ennen viimeaikaisia tapahtumia yhdistin Samiin. Aiemmin Sam oli ollut nimi, jonka muistaminen sai paniikin kietomaan jääkylmät sormensa ympärilleni, nyt samainen nimi herätti kysymyksiä ja mielenkiintoa. Miksi Sam halusi niin paljon auttaa minua? Ja ennen kaikkea, kuinka hemmetissä Sam oli osunut oikeaan aikeideni suhteen?

Välillämme vallitsi vieraskoreudesta ja kiusallisuudesta jännittynyt ilma, enkä tiennyt kuinka saisin Samin rentoutumaan. En osannut tulkita ihmistä, joka oli hämmentävästä määrätietoisuudesta huolimatta kuin aaveen nähnyt. Sam kömpi omalle puolelleen sänkyä, sammutin valot ja käperryin peiton alle. Pimeässä hiljaisuuden painolasti romahti päälleni täydellä voimallaan ja minun oli suorastaan vaikea olla.
 
"Sam?", kysyin edessäni hengittävältä hahmolta.
Vastaukseksi sain epämääräistä muminaa, jonka oletin tarkoittavan "olen hereillä".
"En oikein tiedä miten muotoilisin tämän, mutta.. Ei sinun tarvitse olla noin jännittynyt seurassani. En minä aio heittää sinua ulos, päinvastoin. Haluan tietää, mikä sinut toi luokseni.  Tässä kaikessa on niin paljon käsittämätöntä, etten oikein tiedä itsekkään kuinka reagoisin, mutta ei tilanne jännityksen salpaamalla hiljaisuudella ainakaan helpommaksi muutu." Mietin puhuinko liikaa, mutta yllätyksekseni Sam kääntyi minua kohti ja silitti varovasti kättäni.

#17

Kosketus sai ihoni värähtämään, hetken ajan kuulin katosta rummuttavan sateen, pimeys oli yhtä syvä kuin silloinkin. Tunsin, kuinka arkailit ja epäröit, muttet kuitenkaan lakannut kuljettamasta sormiasi pitkin käsivarttani. Jännitys mureni jokaisen kosketuksen myötä yhä enemmän, kunnes lopulta hymyilin pimeässä kohti sinua, piirtäen itsekin kuvioita ihollesi. Puolet minusta huusi vastaan, oli varuillaan ja levoton, toinen puoli piti kiinni sanattomasta luottamuksesta, jota en osannut selittää.

"Onko se totta, mitä näin unessa? Ethän sinä.. niin huonossa kunnossa ole?", Sam piirsi ääriviivojani, eikä kosketus lakannut hänen puhuessaan. Kysymys oli ikävä muistutus todellisuudesta, mutta ymmärsin, etten voisi paeta vastausta pakenematta samalla sinua. Jostain syystä tuntui tärkeältä, että tiedät.

#18
 
"Sam.. Se on totta.", vastasin yrittäen yhä keskittyä kosketukseesi.
"Olen taistellut muistojeni kanssa vuosikaudet, puhunut useammalle psykologille, kuunnellut ohjeita toimimattomiin ratkaisuihin. Olen aina palannut samaan, kaiken voiman vievään ahdistukseen ja pelkoon, selviytynyt hetkestä seuraavaan rauhoittavien avulla. Ne puhuvat traumoista, minä puhun keskeneräisyyksistä. Jos vain koskaan saisin tietää, miksi.."

Kätesi pysähtyi, jäi lepäämään vyötärölleni ja mietin, mitä ajattelit kaikesta kuullessasi.
"Jos vain saisin tietää, miksi hän oli minulle niin ilkeä. Viimeisten koulupäivien jälkeen en ole nähnyt siitä miehestä vilaustakaan. Toisinaan tahtoisin löytää hänet, huutaa ja lyödä, vaatia jonkinlaista selitystä. Toisinaan tahtoisin vain nähdä, katuuko hän tekojaan, vähimmässäkään määrin. Kumpikin vaihtoehto ja ylipäätään se, että törmäisin mieheen jossain, tuntuu niin epätodennäköiseltä ja ahdistavalta, etten ole kyennyt edes etsimään häntä käsiini. Tiedän kuitenkin, etten pääse asioiden yli ennen kuin ne on saatettu päätökseen, jollakin tapaa."

Vaikenin ja hiljaisuus muuttui jälleen raskaaksi, tunsin muistojen lietsovan paniikkia ja yritin keskittyä kaikkeen muuhun. Sinä et sanonut pitkään aikaan mitään, mutta jatkoit silittämistä, kuin olisit lukenut ajatukseni ja arvannut toiveeni. Oli paljon helpompi kohdata menneisyys, kun vierellä oli joku, joka oli elänyt samanlaiset asiat seuranaan.

 Lopulta sanoit:
"Tiedän, mistä sen miehen löytää."
 
#19

Unohdin hengittää.
Sitten pato murtui ja paniikki tulvi päälleni kaikella sillä voimalla, mitä se oli keränny odotellessaan. Muistot. Haukoin henkeä kuin hukkuva, vapisin kauttaaltani, ympäristö muuttui merkityksettömäksi. Taistelin itseni makuulta istualleni, heitin peiton pois päältäni, tuijotin pimeyteen mitään näkemättä. Tunsin, kuinka Sam nousi ja istui viereeni, kietoi kätensä ympärilleni ja halasi tiukasti. Yritin taistella itseäni vapaaksi, mutta Sam ei antanut periksi. Sam puhui, mutten saanut sanoista selvää, en saanut henkeä, en, en, en.

"Rauhoitu!", Sam huusi taistellen riuhtomistani vastaan.
"Ei ole mitään hätää! Ei hän ole täällä!"

Kun paniikki viimein väistyi, olin väsyneempi kuin aikoihin. Sam piteli minua halauksessaan, silitti selkääni ja puhui hiljaa, rauhoitellakseen. Olin kiitollinen, että hän oli seuranani.
"Anteeksi.. En arvannut, että reagoisit tietoon noin voimakkaasti.", Sam sanoi.
"En minä sinua tästä syytä.. En vain tiedä, kykenenkö koskaan tapaamaan sitä miestä, jos jo muistot laukaisevat paniikkikohtauksen. Sam, minä en jaksa taisetella tämän kanssa."

#20

Se yö oli painajaisten ja hymyjen vuorottelua.
Kuuntelin hengitystäsi, kuljetin kättäni pitkin ihoasi, hymyilin pimeyteen.
Kun nukahdin, uni vei minut painajaisesta toiseen, elin uudelleen hetkiä, joiden muistaminen sai minut heräämään omaan huutooni. Sam katsoi minua pimeydestä vakavana, pyyhki hiukset naamaltani, halasi.

"Et sinäkään saa nukuttua, kun riehun", sanoin apeana.
 "Ei sillä nyt ole niin väliä. Ehtiihän sitä nukkua toistekin.", Sam vastasi ja jatkoi:
"Tiedätkö.. Ollaanhan me toisemme jollain lailla tunnettu jo vuosia, mutta nyt kun olen luonasi, tuntuu kuin olisimme tunteneet hyvin jo vuosia. Tämä on koko kuvio on niin outo, etten oikein tiedä mitä pitäisi tehdä ja mitä jättää tekemättä. Haluan vain suojella sinua."

Ja kun en kyynelten takaa nähnyt edes ääriviivojasi, sinä suutelit minua.

#21
 
Aamu valkeni mukanaan tunteita, joita en edes muistanut olevan olemassa. Hymyilin, kuin en olisi koskaan ennen hymyillyt. Katselin unista vartaloasi, nukkuvia kasvojasi ja.. hymyilin.

Mies, joka kerran oli ollut vihollinen, joka yllättäen ilmestyi asuntooni, oli muuttunut vieraasta tutuksi. Kiitin mielessäni sitä, mikä oli saanut Samin etsimään minut käsiini, sillä ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin tuntui siltä, että saattoi olla pieni mahdollisuus onnelliselle lopulle. Tuntui omituiselta ajatella, että kaikki voisi todella päättyä hyvin ja eläisin elämäni onnellisena loppuun asti. Vielä eilen olisin nauranut ajatukselle, haistattanut pitkät ja painellut matkoihini. Minäkö onnellinen, tälläisten muistojen kanssa? Se ei tuntunut lainkaan mahdolliselta vaihtoehdolta, mutta sitten oli tullut Sam, saanut minut rauhoittumaan ja kertonut aikovansa estää aikeeni.

Hymyni kuoli, kun muistin, mitä Sam oli sanonut siitä miehestä. Käsilläni oli tilaisuus saada kaikelle piste, mutta se tuntui olevan elämää korkeamman kynnyksen takana, saavuttamattomissa. Sam oli luvannut suojella minua, mutta ei kukaan voinut suojella muistoilta, joita en päässyt pakoon mitenkään.

Olin uppoutunut ajatuksiini, kadonnut toisaalle, kun Sam heräsi ja sai minut hätkähtämään kosketuksellaan.
"Oletko valvonut kauankin?", Sam kysyi unisena.
"En kovin kauaa. Mutta.. Mietin sitä, mitä sanoit siitä miehestä. Siitä, että tiedät, mistä hänet löytää. En ehkä pysty kohtaamaan häntä, mutta.. Haluan yrittää."
Puhuin valmiiksi mietittyjä lauseita ja kun lakkasin puhumasta, tajusin, mitä todellisuudessa olin sanonut. Ilme Samin kasvoilla oli hankala tulkita, mutta sitten hän hymyili ja sanoi hiljaa:
  
"Minä suojelen sinua."

#22

Sinä joulukuun iltana satoi lunta, kaunista, valkeaa lunta.
 
Sillan kaide oli märkä ja maa musta, lumi suli sijoilleen, sakaroita ei ehtinyt laskea.
Katulamppujen valossa välkehtivä koski virtasi levottomana, se oli kuin veri suonissani, odotti paniikkia, padon murtumista. Kävelin Sam vierelläni, Samin käsi tiukasti kiinni omassani. Sitten oli pakko pysähtyä, paniikki tarttui jalkoihin ja karkoitti askeleet. Seisoimme keskellä siltaa, talven ensimmäisessä lumisateessa, tuijotin eteeni käsittäen, mitä kohti jokainen askel oli minua viemässä.

"Sam."
Muistin kuinka juoksin sillalla, väistellen jäätä ja lunta.
"Minä.. En minä pysty tähän."
Sam sulki minut halaukseen. Olin turvassa.
"Kyllä sinä pystyt. Pystyt, kun olen kanssasi."

Sam tarttui minua kädestä ja katsoi suoraan silmiini.
"Ei jätetä tätä enää kesken. Olet kärsinyt sen kusipään vuoksi ihan tarpeeksi. Laitetaan asioille piste."
Samin äänensävy ei ollut enää rauhoitteleva, se oli päättäväinen, määrätietoinen.
Mietin, mitä Sam aikoi.

 #23

Sinä iltana satoi lunta, valkeaa puhdasta lunta.
Se laskeutui olkapäillesi, laskin yhdestä viisi ja toisesta kuusi sakaraa,
kun seisoin osittain takanasi, pidellen kiinni kädestäsi.

Edessämme oli se sama katos, jossa olin nähnyt sinut ensimmäisen kerran. Katoksessa oli ovelle johtava portaikko, osa sen askelmista peittyi varjoihin, katulampun valokeilan ulottumattomiin. Portaikossa istui hahmo, rennosti polviinsa nojaten, toisessa kädessä rööki ja toisessa puhelin. Punaisena hehkuva tulipesä loisti silmänä pimeässä, tuijotti kohti. Minun oli niin vaikea hengittää, että pelkäsin tukehtuvani. Tunsin kytevän paniikin, mutta rauhoittavan ansiosta se ei syttynyt ilmiliekkeihin, polttanut minua riehuessaan.

Hahmo nosti katseensa, sulloi puhelimen taskuunsa ja nousi ylös.
 Sam puristi kättäni, kuin muistuttaen, etten ollut yksin.
"Näkee suakin", Sam sanoi äänellä, jota en ollut tunnistaa. Siinä oli niin kylmä sävy, että minua vapisutti.
  
"Joo. Täällähän mä asun, sua tässä ei oo näkyny. Mutta miksi hemmetis meiän piti tälläses paikas nähä?"
  
Muistin äänen.
Ne kaikki sillä äänellä huudetut törkeydet.
Paniikki sai lisää tulta alleen, muttei syttynyt vieläkään.

"Tämä nyt vain oli sopivan lähellä meitä molempia. On eräs asia, joka pitää hoitaa."
Sam puhui yhä niin kylmään sävyyn, mutta samalla niin uhkaavasti, että hahmo katoksessa muuttui levottomaksi.

"Ja mitähän helvettiä sä nyt selität?",
hahmo puuskahti ja käveli pois katoksesta, lumisateeseen, katulampun valokeilaan. 
Muistin kasvot, törkeyksiä huutavat, halveksivat kasvot. Ne, jotka kertoivat, etten minä ole mitään.
Pysyin kasassa ainoastaan, koska Sam seisoi vieressäni, puristi kättäni.

Mies pysähtyi, katsoi ensin Samia ja sitten minua. Ilmeeseen miehen kasvoilla sekoittui pelkoa.

"Ja kuka helvetin nainen.. sulla.. on mukanas..?"

#24

Sillä sataa lunta, valkeaa, pudasta lunta.
  
Mies ja nainen seisovat katoksessa, nainen puristaa miehen kättä.
Lumi tarttuu hiuksiin, verohoaa kaiken valkeaan, hauraaseen huntuun.
Toinen mies ottaa haparoivan askeleen taaksepäin, kompastuu, kaatuu maahan eikä tajua nousta ylös.
Valkea lumiharso rikkoutuu, musta, julma asvaltti tulee näkyviin. Miehen sormet ovat kylmyydestä punaiset, mies karistaa niistä lunta, kun lopulta tajuaa nousta ylös.
 Kukaan ei sano sanaakaan.
 
Satoi valkeaa, puhdasta lunta, se tarttui miehen vaatteisiin, palellutti paljaita käsiä.

Sam ei päästänyt irti minusta puhuessaan:
"Tiedät kyllä kuka hän on. Tiedät mitä teit. Mutta tiedätkö sitä, että tämä nainen istui sillan kaiteella ja olisi hypännyt koskeen, ellei ohikulkija olisi vaatinut häntä laskeutumaan alas? Tiedätkö sinä, että tämä nainen aikoi huuhtoa lääkkeet alas alkoholilla ja kiivetä kaiteelle, varmistaen, ettei kukaan vaatisi häntä laskeutumaan alas?
Tiedätkö sinä, että se kaikki on sinun syytäsi?"

Vapisin niin, että jalkani pettivät, horjahdin ja Samin täytyi pitää minusta todellakin kiinni, etten kaatunut lumiseen maahan. Miehen kasvoilta oli paennut väri, mies tuijotti vuorotellen Samia ja minua.
Sam jatkoi:
"Etkö sinä helvetin kusipää tajua, mitä olet aiheuttanut?"

Mies oli yhtä kalpea kuin satava lumi, aiempi uho ja varmuus oli ollut aivan jonkun muun, jäljellä oli onneton ja kaikki aseensa menettänyt poika, joka ei tiennyt mitenpäin olla.
Mies otti jällen haparoivan askeleen taaksepäin, haroi kaksin käsin hiuksiaan ja yritti puhua.
"Minä.. En mä.. En mä halunnu, että tää näin menee. Vihaa mua. Vihaa niin paljon kuin haluat. Mutta älä nyt helvetti.. tapa.. itteäs."
 
Mies katsoi suoraan minuun, oli aikeissa sanoa vielä jotain, mutta vaikeni, kääntyi sijoillaan
ja juoksi pois.

Sam halasi minua, otti lapasen kädestään ja pyyhki kyyneleet poskiltani. Vapisin, mutta hymyilin ja Sam vastasi hymyyni suudelmalla.





Epilogi

Siellä sataa lunta, valkeaa, puhdasta lunta.

Nainen kääntää kasvonsa kohti pimeää taivasta,
hiutaleet kutittavat sulaessaan kasvoille, nainen hymyilee ja kääntyy halaamaan miestä.
Mies naurahtaa, lausuu äänettömän kiitoksen ja suutelee naista.

Siellä sataa lunta, valkeaa, puhdasta lunta.

Nainen kävelee sillanpieltä, sieppaa kaiteelta lunta käsiinsä ja heittää miehen päälle. He nauravat. Nainen pysähtyy nojaamaan kaiteeseen, takin hihalle sataa lunta,
hiutaleissa on seitsemän onnellista, ehjää sakaraa.
Katuvalot saavat kosken kimaltamaan,
mustasta vedestä on tullut lumoavan kaunis.
Kaide käsivarren alla on kylmä, vankka ja turvallinen,
lumi peittää sen alleen, hautaa muistot.
Nainen kääntyy kohti miestä, kiittää,
eikä sano mitään muuta kotimatkan aikana.
 
Sinä iltana satoi valkeaa, puhdasta lunta.
Sinä iltana, jona kaikki päättyi onnellisesti.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Älä epäröi - kirjoita!