Öisen kaupungin katuja ajaessa
on se hyvä puoli, 

etteivät liikennevalot pala eikä vastaantulijoita yksittäisiä,

 unisia kaupunginosia kohti vaeltavia takseja lukuun ottamatta 

juurikaan ole.
On vain tie, katuvalot,
valokeilojen väleihin jäävät varjot.
 
Lähdin yön selkään istuakseni viereen, 

silittääkseni kyynelistä tärisevää selkää, 

ollakseni läsnä silloin, kun ystävää todella tarvitsee. 

Enkä olisi voinut jättää menemättä,
en oltuani itsekin samassa tilanteessa,
en tiedostettuani sitä, 

kuinka suuri merkitys sillä oikeasti voi olla.
 
Reilu vuosi sitten, 

viimeisenä päivänä ennen kesälomaa autossa soi Rose Tattoo. 

Käänsin lisää happea kajareihin ja lauloimme mukana, 

rinnassa ilo ja varjoissa pelko tulevasta.
Nyt lähdin ajamaan saman ihmisen luo ja autossa soi jälleen, 

tällä erää sattumalta, se sama kappale.
Ympyrä sulkeutuu

 ja jollain tapaa se on lohdullista, 

jollain tapaa julmaa.
 
Ainakin jotain olen tehnyt oikein. 

Olen elänyt ne hetket.

   

 

minulla on

 

hymysi aina, kun katson puhelinta

tuoksusi aina, kun puen sen tietyn hupparin

äänesi aina, kun painan nimesi kohdalla "soita"

 

minulla on

 

ikävä, jolla on loputon nälkä

päivät, jotka kuluvat seuraavaa odottaen

iho, joka tuntuu vieraalta ilman kosketustasi

 

minulla on

 

elämä, jota en tahdo elää yksin